Sydän auki - meidän tarinalle
Kun muistot oli katsottu, kun arkun kansi oli suljettu ja hyvästit lausuttu, jotakin minussa murtui. Ei vain surusta – vaan uupumuksesta. Syvästä, kaiken läpi valuneesta uupumuksesta, jota olin kantanut huomaamattani vuosien ajan. Sillä silloin ymmärsin: tämä ei ollut vain isän viimeinen matka. Tämä oli myös piste meidän omalle pitkälle, kiviselle taipaleellemme – ainakin yhdelle sen luvulle.
Isä ja äiti ovat nyt perillä. Meidän on jatkettava.
Mutta emme voi vain jatkaa niin kuin ennen.
Me olemme kulkeneet vuosikymmenien läpi – kivun, sairauksien, pettymysten, luopumisten ja uudelleen aloittamisen. Meidät on lyöty maahan kerta toisensa jälkeen – ja silti me olemme nousseet. Ei omassa voimassa, vaan siksi että Jumalan rakkaus, ja ihmisten myötätunto, on kannatellut meitä. Ne pienet hetket, joissa joku tuli viereen, auttoi, kuunteli – ne ovat kuin valopilkkuja pimeässä, joita ei voi unohtaa.
Tätä tarinaa ei voi kertoa ilman kyyneleitä. Mutta ei myöskään ilman kiitollisuutta.
Siksi me kirjoitamme tämän. Ei siksi, että kaipaisimme sääliä. Vaan siksi, että uskomme yhä toivon mahdollisuuteen. Uskomme, että Jumalan rakkaus ei koskaan katoa. Että kun yksi matka päättyy, voi alkaa toinen – ehkä levollisempi, ehkä lempeämpi.
Mutta nyt, juuri nyt, on levon aika.
Tätä me pyydämme. Hetkeä hengittää. Hetkeä, jossa ei tarvitse jaksaa esittää vahvaa. Hetkeä, jossa voimme antaa elämän kannatella meitä. Jos sinä haluat kulkea hetken rinnallamme, kiitos. Se merkitsee enemmän kuin osaat arvata.
Tämä on tarina kivusta ja kantamisesta – mutta ennen kaikkea se on tarina rakkaudesta.
Tervetuloa osaksi sitä.
Minä johdatan... Läpi pimeiden laaksojen
Tämä ei ole tavallinen tarina. Ei ole helppoa kertoa kaikkea, mitä vuosikymmenten varrella on tapahtunut – kaikkea ei edes voi sanoiksi pukea, syystä, jolla haluamme suojata rakkaimmat ihmiset.
Mutta haluamme yrittää, koska tämä on meidän tiemme. Se on tie, jonka kuljimme sydän auki, rukouksen hengessä – vaikka emme aina ymmärtäneet, miksi juuri näin. Se on tarina valinnoista, jotka tehtiin rakkaudesta. Tarina kivusta ja toivosta. Tarina, jossa Jumalan johdatus ei aina näyttänyt siltä, miltä johdatus yleensä kuvataan – ja silti luotamme: Hän ei koskaan jättänyt meitä yksin.
ENSI RAKKAUS
Yhteinen taipaleemme alkoi ennen kuin itse sitä edes ymmärsimme. 1980-luvun puolivälin jälkeen minä ja Heidi, kaksi teini-ikäistä nuorta, kohtasimme ihmeellisellä tavalla. Saimme toisistamme tietämättä pienen pienet kasvokuvat katseltavaksi. Se tuntuu edelleen taivaalliselta järjestelyltä. Olimme nähneet toisemme ohimennen aiemmin, mutta emme silloin tienneet, että meitä oli alettu johdattaa toisiamme kohti.
Juhannuksena 1986 tapasimme toisemme paremmin ja ihastuimme korviamme myöten. Siitä alkoi vuoden mittainen tiivis kirjeenvaihto. Juhannuksena 1987 aloitimme seurustelun, joka oli pitkälti etämuotoista kirjeiden välityksellä tapahtuvaa tutustumista. Silloin tällöin soitimme toisillemme, ja keskimäärin 3–4 viikon välein tapasimme.
Kesällä 1989 menimme kihloihin. Kihlajaisilmoituksessa luki sanat, jotka ovat kulkeneet mukanamme siitä asti: “Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen.” Tuohon lupaukseen olemme luottaneet silloinkin, kun emme ole ymmärtäneet, miksi tiemme kulkee laaksosta toiseen eikä valoa näy mistään.
PERHE
Avioiduimme joulukuussa 1990 lähes kahdensadan häävieraan todistaessa rakkauttamme. Elämä alkoi vakaana: Heidi työskenteli farmaseuttina, minä puuseppänä. Ensimmäistä kertaa saimme olla yhdessä yötä päivää, ja meillä oli aikaa tutustua toisiimme. Viisi vuotta "hioimme" suuremmat särmät toisistamme, ja lapset Milja ja Miko syntyivät 1995 ja 1999. Asuimme omassa ihanassa rivitalokodissa ja toimeentulo oli hyvä. Minä työskentelin vuosina 2000–2002 myös koulumuusikkona seurakuntien palveluksessa, Heidi jatkoi apteekkialalla.
KUKA TÄTÄ VENETTÄ OHJAA?
Vuonna 2002 koimme Jumalan johdatukseksi muuttaa minun kotipaikkakunnalleni. Meille molemmille tarjottiin töitä – Heidille apteekista, minulle seurakunnasta. Kesäloman kynnyksellä muutimme – ja siitä alkoi tapahtumaketju, jonka pysäyttämiseksi omat keinot ja voimat eivät ole riittäneet.
Entisen kotimme myynnin yhteydessä paljastui kallis vesivahinko taloyhtiössä, ja me olimme suurimmat maksajat siinä jupakassa. Uusi kotimme Kangasniemellä ei ollut vielä valmis. Kesä meni lapsuudenkodin pihapiirin aitassa asuen, remonttia tehden sekä viidellä kesäleirillä työskennellen. Uupuminen iski jo ennen kuin uusi alku ehti kunnolla alkaa.
Seurakuntatyö osoittautui raskaaksi, ja pian sairastuin. Samanaikaisesti isäni loukkaantui vakavasti hirvikolarissa. Vastuuta oli liikaa. Jouduin jättämään työn terveysviranomaisten suosituksesta – työn, jonka olin kokenut kutsumuksena. Se tuntui suurelta epäonnistumiselta. "Tämäkö on johdatus? Oletko sinä Jumala meidän veneemme peräsimessä oikeesti?" kysyimme kerta toisensa jälkeen.
KOTI MEILLE JA MONILLE LAPSILLE
UNELMA KOTI KANGASNIEMELLÄ HETKEN AIKAA
Ostimme ensimmäisen omakotitalon ja aloimme remontoida sitä omin käsin. Samaan aikaan toimin lastenlehden päätoimittajana Hämeenlinnassa. Halusimme auttaa muita – toimimme tukiperheenä ja hakeuduimme sijaisperhevalmennukseen. Valmistimme kodin, sydämen ja arjen tasolla. Mutta juuri kun kaikki oli valmista, lasten sijoitusta koskeva sopimus muutettiin yksipuolisesti yllättäen.Mikään ei auttanut, vaikka puolellamme oli jopa liiton lakimies. Uuvuttavan taistelun jälkeen meidän oli luovuttava lapsista keväällä 2008. Lapset, jotka jo tunsimme omiksemme, palautettiin takaisin sijoituskuntaan. Tuo hetki, tunne, kun lapset jäivät sinne, ei haihdu varmaan koskaan mielestämme.
Erityisesti se mursi Heidin. Suru ja väsymys koetusta menetyksestä diagnosoitiin virheellisesti kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi, ja väärä lääkitys vei häntä yhä kauemmaksi siitä iloisesta ja elämää rakastavasta ihmisestä, jonka tunsin. Olinko menettämässä vaimoni? Se raastoi mieltäni päivät pitkät.
PALUU PIEKSÄMÄELLE
Myimme unelmakotimme. Kotimme, jonka olimme remontoineet sillä silmällä, että tässä elämme kenties vanhuuteen asti. Kotimme, jonka pihapiiriin olin saamassa tuotanto- ja studiotilat sen aikaista yritystoimintaa varten. Kotimme, joka oli meille elämän ja rakastamamme työn keskus.
Minulla meni todella pitkään hyväksyä, että jouduimme hyvästelemään meille niin rakkaan paikan. Muutimme takaisin Pieksämäelle. Sain jälleen töitä seurakunnasta. Heidin kunto heikkeni edelleen – hän jaksoi enää vain siirtyä sängystä keittiön pöydän ääreen ja takaisin sohvalle. Samaan aikaan loukkaannuin vakavasti jalkapallopelissä, ja noin viiden kuukauden mittaisen sairasloman aikana työsuhteeni irtisanottiin. Olimme sekä taloudellisesti että henkisesti kriisissä. Ei työtä, ei terveyttä, ei rahaa.
Noihin Kangasniemen aikoihin olimme perustaneet ystävän kanssa yrityksen, mutta ennen kuin sen toiminta ehti edes alkaa täysipainoisesti, kaikki valui tyhjiin kun yritystoiminta jouduttiin lopettamaan. Useamman vuoden työ jäi ilman korvausta. Meille alkoi myös selvitä, että poikamme kävi läpi kipeitä koulukiusaamisen kokemuksia, joista emme aluksi tienneet mitään. Iskuja tuli joka suunnasta.
SAIN VAIMONI TAKAISIN
Mutta sitten tuli pieni ihme: ystäväperheen ohjaamana löysimme uuden lääkärin, joka näki Heidin tilanteen kirkkaasti – ja purki diagnoosin ja koko väärän lääkityksen. Heidi alkoi hyvin nopeassa saada otetta arjesta. Ilo ja nauru palasivat kotiimme – se oli siihen tilanteeseen parasta, mitä pitkään aikaan olimme kokeneet. Vaimoni kirjaimellisesti palasi kuolemasta elämään.
Heidi opiskeli uuden ammatin ja pääsi työhön, jossa menestyi – kunnes työyhteisön ongelmat mursivat ilon. Minä kiersin Suomea musiikkikeikoilla.
7.2.2017, PÄIVÄ JOTA EN KOSKAAN UNOHDA
ISÄ JA POIKA - TAISTELU ELÄMÄSTÄ OLI ALKANUT
Reilu kuukausi vuodenvaihteen jälkeen, 7.2.2017, sain karmivan puhelun: isäni oli jäänyt kaatuvan puun ruhjomaksi. Sen seurauksena hän sai massiivisia vammoja ja lopulta myös aivoinfarktin. Lääkärit totesivat, että jos jostain ihmeellisestä syystä isäni jäisi henkiin, hän ei ikinä nousisi sängystä.
Äitini oli jo pyörätuolissa, isäni ollessa hänen omaishoitajansa ennen onnettomuutta. Sydämemme särkyi tätä tragediaa seuratessa, ja hyvin nopeasti teimme päätöksen: myymme oman kotimme irtaimiston, vuokraamme sen ja muutamme lapsuudenkotiini auttamaan vanhempiamme.
Isä ei lääkärien arviosta huolimatta menehtynytkään, vaikka makasi sairaalassa lähes tiedottomassa tilassa. Luovuimme siis omasta kodistamme, omasta tilasta ja yksityisyydestämme. Alkoi kuukausien taistelu elämästä, jossa omat tarpeet ja mieltymykset oli siirrettävä tylysti syrjään, jotta vanhempamme voisivat vielä elää vanhuuden päiviään kodissaan yhdessä.
ISÄ PALAA KOTIIN, MEIDÄN TIEMME ERKANEVAT
Lääkärien ennustuksesta huolimatta isä palasi kotiin – omin jaloin kävellen. Se oli ihme. Noin 200 vuorokautta sairaalassa, sitkeä kuntoutusjakso ja Jumalan ihme toi hänet vielä äidin iloksi. Mutta meidän voimamme tässä vaiheessa olivat jo ehtyneet.
Tässä vaiheessa perheemme jakautui – minä jäin Kangasniemelle vanhempieni turvaksi, Heidi muutti poikamme tueksi Pieksämäelle. Tämä oli meidän yhteinen päätös. Sydämemme asetti jälleen etusijalle läheisimmät, tällä kertaa oman poikamme, vaikka se tarkoitti Heidin ansiotyön loppumista ja taloudellisesti heikkoa tilannetta.
Päätös oli meille molemmille raskas. Elimme erossa toisistamme (näimme toisiamme keskimäärin joka toinen viikonloppu). Minä huolehdin vanhemmistani, yksinäisempänä kuin koskaan. Heidi puolestaan teki kaikkensa, että oman poikamme elämän lanka ei katkeaisi lopullisesti. Se oli elämämme raskainta aikaa.
Isä kuntoutui kevääseen 2018, ja saimme järjestettyä päivittäisen avun vanhemmilleni niin, että pystyin palaamaan Pieksämäelle. Nopeasti laskettuna omat ja lastemme muutot yhteenlaskettuna olimme tehneet ainakin 8 muuttoa! Tässä vaiheessa olimme molemmat enemmän kuin puhki.
KIPU SEURANANI PÄIVÄT JA YÖT
Heidin keho oli niin väsynyt, että viikon työ siivoojana laukaisi kovat kiputilat, jotka jatkuivat useiden vuosien ajan. Hän nukahti lantion seudulta alaspäin ulottuviin kipuihin – ja heräsi niihin joka aamu. Muistan lukemattomat yöt, jolloin yritin auttaa tuskaista vaimoani hieromalla hänen jalkojaan ja alaselkäänsä. Kivut estivät häntä liikkumasta lähes kokonaan – jo muutaman minuutin kävely aiheutti pahan kipukohtauksen. Hänen kehonsa ei kestänyt fyysistä rasitusta juuri lainkaan.
Tätä jatkui vuoteen 2022 saakka. Vasta monien kokeilujen ja turhien lääkärikäyntien jälkeen erään ystävän neuvo – rauta-arvojen nostaminen – alkoi vähitellen parantaa kehon kestävyyttä. Kun tähän kaikkeen lisätään toistuvat migreenikohtaukset, oli kokonaisuus niin raskas, ettei sille tahdo löytyä sanoja. Kipu oli jatkuva seuralainen, niin arjessa kuin juhlissa. Se rajoitti todella paljon meidän arkeamme.
Vasta nyt, vain muutama viikko sitten, Heidi pystyi ajamaan hieman pidemmän pyörälenkin – tosin "pidempi" tarkoitti tässä tapauksessa noin kymmentä kilometriä – mutta meille se oli suuri ihme ja syy kiitokseen.
MEIDÄN PAPLO HALUAA LOHDUTTAA
SATTUU JA TAPAHTUU
Noin puoli vuotta Kangasniemeltä paluun jälkeen minä palasin työelämässä syrjäytyneiden ohjaajaksi. Myöhemmin sain paikan toimia samaisessa työssä johtotehtävissä, mikä antoi hetken taloudellista helpotusta perheemme elämään – mutta vain hetkeksi.
Loukkasin käteni työtapaturmassa – osittainen työkyvyn menetys jäi pysyväksi. Vakuutusyhtiö ei suostunut korvaamaan tai hoitamaan kättäni. Se oli yllättävää ja minusta epäoikeudenmukaista. Samaan aikaan äitini kuoli yllättäen ja isä joutui laitoshoitoon. Olimme jälleen tilanteessa, jossa kuormaa oli yli jaksamisen. Oma loukkaantuminen, äidin pois meno ja isän asioiden saattaminen edes jollain tavalla siedettäväksi – ja tämä kaikki tapahtui pahimpaan koronaepidemian aikaan.
VIIMEINEN NAULA?
Näiden tapahtumien jälkeen, kesällä 2021, luovuin työpaikasta, joka meni pian lähtöni jälkeen konkurssiin. Aloitin uuden yrittäjyyden jakson, mutta korona ja Ukrainan sota veivät ainakin osan menestymisen mahdollisuuksista. Ja niinpä "viimeinen toivo" – hyvin alkanut yritystoiminta – lopetettiin.
Jäljelle jäi suuret velat, ja kotimme otettiin haltuun maksamattomien vastikkeiden vuoksi. Kotimme todellinen arvo on enää murto-osa hankintahinnasta, ja velkaa jää siitäkin kymmeniä tuhansia, vaikka se saataisiin jotenkin ihmeen kautta myytyä.
Syksyllä 2024 muutimme pieneen vuokra-asuntoon. Poikamme palasi jouluna ulkomailta kotiin – ja nyt jaamme pienen tilan, mutta tärkeintä on, että saamme olla saman katon alla yhdessä.
SE ON SIINÄ!
Sain aiemmin töitä koulumaailmassa, mutta altistuin voimakkaasti sisäilmalle. Siirryin toisiin tehtäviin, joissa nyt teen osa-aikaisesti sijaisuuksia. Työsuhde päättyy kesäkuun lopussa 2025. Heidillä on menossa työvoimaviranomaisten määräämä karenssi – syynä se, että hän kieltäytyi työstä, jonka ehdot eivät pitäneet sovittuja lupauksia. Todella jälleen niin hämmentävä ja epäoikeudenmukainen tilanne, joka asettaa meidät entistä ahtaammalle. Toisaalta ,ymmärrämme että virkailijat toimivat lain ja asetuksen mukaan, mutta pienen ihmisen näkökulmasta se tuntuu joskus kohtuuttomalta.
Reilu kuukausi sitten isäni pääsi Taivaan kotiin. Nyt edessä ovat kuolinpesän asiat, takaukset, kodin tyhjennykset… mutta kaiken keskellä koemme myös helpotusta. Äitini ja isäni ovat nyt turvassa, työmme heidän osaltaan on saatu päätökseen. Mutta me olemme väsyneitä. Elossa, mutta lähes kaiken menettäneinä.
MARKA JATKUU, MUTTA VASTA SITTEN...
Tämän noin 35 avioliittovuoden aikana olemme "rakentaneet" kotia 14 kertaa. Käytännössä lähes jokainen muutto on ollut olosuhteista johtuva, niin sanottu pakotettu tilanne. Nyt yksi suurimmista toiveistamme on, että elämämme siltäkin osin rauhoittuisi ja saisimme hetken levätä.
Kaikkien näiden vaiheiden keskellä olemme saaneet löytää ja kokea, että Jumala todella on Isä – ei tuomari eikä kaukainen tarkkailija, vaan läheinen, lempeä ja uskollinen. Se Isä, joka on kantanut meitä, haluaa nyt johdattaa meitä edelleen.
Olemme todella kiitollisia siitä mittaamattoman arvokkaasta tuesta ja rinnalla kulkemisesta, jota olemme saaneet kokea näiden vaiheiden keskellä. Tämän tarinan kautta halusimme avata rehellisesti sitä, mitä kaikkea olemme kohdanneet ja miksi olemme nyt tässä pisteessä, missä olemme. Matkaa jatkuu, mutta vasta sitten kun suunta on selvillä ja voimia on hieman kerätty.
Kaipaamme nyt lepoa, jotta voisimme kenties jatkaa sitä sydämemme sopukoissa elävää unelmamme rakentamista mistä olemme unelmoineet jo vuosia.
Ei katkera eikä syyllistävä – vaan rehellinen ja avoin kertomus elämästämme. Paljon jäi vielä kertomatta, ehkä joskus lisäämme sen kirjan sivuille. Tätä tarinaa on mietitty pitkään: voiko sen pukea sanoiksi – ja vielä pidempään, voiko sen julkaista.
Uskomme silti, että tällä kaikella on tarkoitus, jota emme vielä täysin ymmärrä.
Kiitos kun tulit osaksi meidän elämäämme.
Pieksämäellä 8.6.2025
Jouni ja Heidi Kuitunen
